lauantai 11. elokuuta 2012

Pysähdys.

Kuinka olisikaan ollut mukavaa täyttää blogi kesänmakuisilla tarinoilla siitä kuinka meillä kissanpennut kasvavat ja iloita ensimmäisellä sadolla omasta kasvihuoneesta, mutta nyt on vähän raskaampia kuulumisia päivitettävänä. Mutta kiitos kysymästä, kissanpennut voivat oikein hyvin ja asuvat tällä hetkellä emonsa kanssa Kempeleessä kasvattajan luona määrittelemättömän ajan, ja ollaanpa saatu nautiskella herkullisesta tsatsikista oman kasvihuoneen kurkuistakin - näitä elämän pieniä iloja!

Todellakin, viimeisen kolmen viikon aikana olen käynyt läpi sellaisen helvetin etten toivoisi tämmöistä samaa edes pahimmalle vihamiehellenikään! Kaikki on käynyt tosi nopeasti, eikä omakaan pää ole vielä tainnut sisäistää ihan kaikkea tapahtunutta, mutta olen tästä kaikesta päättänyt puhua avoimesti ja siksi voinen tästä blogissakin puhua. Mutta ehkä ensin sinne kolmen viikon päähän, mistä kaikki alkoi...

Rupesin saamaan yhtäkkisiä, toispuoleisia puutumiskohtauksia. Oikean puolen raajat puutuivat, poski ja kieli tuntuivat turralta. Ajattelin oireiden perusteella heti jotain aivoverenkiertohäiriötä, ja kun näitä kohtauksia alkoi tulla lisää niin hakeuduin päivystykseen. Seitsemän tunnin jonotuksen jälkeen sain diagnoosiksi niska-hartiaseudun jumin, sekä viiden kerran lähetteen fysioterapiaan. Voi kuinka toivonkaan että tästä olisi selvitty muutamalla hierontakerralla...! Meni muutama päivä, ja sain sitten kotona (yksin lasten kanssa) epileptisen kouristuskohtauksen, joka oli todella pelottava sekä minulle että varmasti lapsille. En osannut käyttää puhelinta ja olin sekava, mutta onnistuin raahautumaan ulko-ovelle ja huutamaan apua, onneksi pari naapuria oli ulkona ja hälyttivät ambulanssin.

Mittasivat mulla lanssissa 20 verensokerit, ja ensimmäiseksi epäiltiin äkillisesti puhjennutta diabetesta, mutta tästä ei ollut kyse. Sain toisen kouristuskohtauksen Oulussa päivystyksessä, ja sitten mentiinkin jo pään kuviin. Rupesi löytymään, rupesi löytymään vähän liikaakin :( Minulta löydettiin kasvain, vasemmalta puolelta päätä. Kokoakin 4x6cm, ja tähän saakka ollut täysin oireeton, en ole ikinä edes kärsinyt päänsärystä! Olin 28-vuotias perusterve nainen, ja sitten sekunnissa vakavasti sairas, minulla on aivokasvain, syöpä.

Pakko myöntää että siinä uutisen kuultuani teki mieli päättää päivänsä, mahdollisimman nopeasti ja helposti. Aivokasvaimella ei ole kovin positiivinen kaiku (eikä millään syövällä yleensäkään), ja kyllä vähän kritisoin tuota "jälkihoitoa" osastolla, jos tullaan potilaan luokse tuollaisen uutisen kanssa niin olisi varmaan ihan aiheellista saada (tai edes TARJOTA!) kaikki mahdollinen apu pitämään se psyykkinenkin puoli kasassa.

Olin viikon sairaalassa, saivat mulle lääkityksen kohdilleen ja kun ne puutumiskohtauksetkin loppuivat niin päästivät sitten kotiin odottamaan leikkausta. Tässä kai ne tämän hetken hyvät uutiset sitten ovat, kasvain on leikattavissa, ei poistettavissa kokonaan, mutta kuitenkin. Koepalan tuloksesta sitten riippuu jatkohoito, eli sädettä tai sytoja luvassa. Leikkausaika on ensi viikolla, keskiviikkona 15.8. ja olo on kuin joulukinkulla teurasautossa. Pelkään niin paljon! Kuolemaa, halvaantumista, täydeksi kasviksi päätymistä, riskit ovat kaikki todellisia, en sano että todennäköisiä, mutta minulle hyvin todellisia. Tajuan yhtäkkiä niin selvästi tämän elämän rajallisuuden, kuinka ohuen langan varassa täällä kaikki roikutaan, eikä oikeasti mikään ole omissa käsissä. Ei milloinkaan.

En uskalla ajatella elämää vielä leikkauksen tuolle puolelle, yritän nyt sinnitellä päivästä toiseen, toisinaan onnistun siinä paremmin, toisina päivinä tuntuu että kaikki normaalitkin arjen askareet (harjaa hiukset, vaihda yöpaita jne..) ovat ylivoimaisia. Onneksi minulla on kotona apua, sekä aivan mahtavia ystäviä jotka ovat ihan vain olemassaolollaan kirkastaneet synkänkin päivän. Olen saanut kirjeitä, kortteja, paketteja ja olen niistä kaikista todella kiitollinen, vaikka en nyt kaikista jaksakaan henkilökohtaisesti kiittääkään. Ja sitten ovat nämä ihanat, rakkaat ihmiset jotka ovat tulleet, halanneet ja pitäneet kädestä, on itketty ja väliin naurettukin, puhuttu tai oltu ihan hiljaa, kunhan ollaan vaan oltu. En ole mitään vaatinut, ja silti minulle annetaan sylikaupalla - olette kaikki niin rakkaita!!

Kuulumisiin, ainakin toivottavasti!