Välitilinpäätös.

Puoli vuotta. Siinäpä se, nyt olen ollut puoli vuotta hyvin vakavasti sairas. Näkyykö se minusta? Näkyypä hyvinkin. Akuutissa kriisitilanteessa "hoidin" itseäni syömällä, siinä ropisi joka ikinen kilo jonka olin alkuvuodesta laihduttanut, tuplana takaisin. Kovat lääkitykset saivat kropan keräämään myös nestettä, turvotus oli aivan järkyttävä, mutta onneksi nyt vähenemään päin. Puoli päätä on edelleen kalju, sädehoito tiputti hiukset tuppoina pois, eikä yhtään karvaa ole kasvanut tilalle. Ja tämän kaiken keskellä minä, joka vihaa ja inhoaa muuttunutta kroppaansa, mutta jonka kanssa on kuitenkin joka päivä pakko olla. Katsoa itseään peilistä, käydä suihkussa ja nähdä kaikki se minkälaisen pyörityksen läpi sitä on akka vedetty.

Perhe. Enkä vain minä ole ollut tämän lingon kyydittävänä, lähipiiri on saanut myös aika haipakat. Lapset ne on niin ihania, uskomattoman viisaita ja äärettömän rakkaita, heille tämä sairaus on ollut ehkä helpoiten käsiteltävissä. Äiti on nyt sairas, äiti menee sairaalaan ja äitiä leikataan, sitten äiti paranee. Näin he sen uskovat, ja saavat uskoakin! Sairaus ei asu meidän kodissa, meillä asuu ihan normaali lapsiperheen arki, se me päätettiin ja se on pidetty. Minä olen myös ollut onnekas löytäessäni niin vahvan miehen, joka on pitänyt tätä arkea pystyssä, sekä nostanut mua säännöllisin väliajoin jaloilleen silloin kun olen kaatunut. Tähän olisi voinut parisuhde kaatua rytisten, kai voi sanoa jo ihmeeksi ettei niin ole käynyt, erotaanhan sitä pienemmistäkin syistä. Onneksi ollaan kasvettu niin lujaa yhteen. Nyt se menettämisen pelko on hyvin raskas taakka kantaa kun on saanut osakseen näin ihanan perheen, ja tunnen olevani jonkinlainen petturi, joka meni ja sairastui ja jättää joku päivä.

Ystävät. On ystäviä ja on ystäviä. Nyt jos koskaan olen oppinut paljon ihmisistä, enkä aina niin hyvää. En ole katkera, olen myös oppinut myös paljon itsestäni ja ymmärsin myös kuormittaneeni vääriä ihmisiä. Ne ketkä uskaltautuivat lähelle, saivat täydeltä laidalta maailmantuskaani, enkä todellakaan kriisini keskellä paljon suodattanut puheitani. Onpa siinä varmaan korvat loistaneet punaisena! Nyt sanon ehkä vähän karskisti, älköön kukaan ottako tätä kovin henkilökohtaisesti, mutta sairas ihminen ei mahdu terveen ihmisen maailmaan, näin se vaan on. Mutta en olisi tässä ilman teitä rakkaat ystävät, olette olleet ääretön tuki ja turva! Ja myös te kaikki tutut ja tuntemattomat, jotka ovat tavalla tai toisella tulleet mun elämääni tämän kriisin myötä, uskon että näiden kaikkien polkujen kohtaamisella on joku tarkoitus, se jää nähtäväksi että mikä...

Kipu. Fyysinen kipu leikkauksen jälkeen alkaa onneksi olla jo mennyttä, johan tässä ollaankin jo puoli vuotta särkylääkettä rouskuteltu! Mutta voi sitä kuka keksisi särkylääkkeen näihin muihin tuskiin.. Monesti jotain asiaa tehdessä tulee mieleen että "teenköhän minä tätä nyt viimeistä kertaa?", suree jo valmiiksi sitä että jos se nyt sitten sattuukin olemaan se viimeinen kerta. Miksi minä joudun ajattelemaan kuolemaa joka päivä, ja todenpuhuakseni pelkäämäänkin sitä? Entä tämä "täysillä eläminen" ja elämästä nauttiminen, mitä ne ovat? Minä menen eteenpäin, päivän kerrallaan, kun en mitään muuta voi.. Eikä tämä kovin nautittavaa ole. Olen ollut vihainen ja katkera, ajatellut pahoja asioita, enkä todellakaan pyydellyt ilkeyttäni anteeksi. Kai sittenkin olen ansainnut tämän kaiken paskan itselleni?

Vittu että vituttaa. Voisin kirjoittaa romaanin, mutta siinä kai se tiivistetysti on. Tämän hetken tunnelmat. Pään magneettikuvat ovat tulossa vasta huhtikuussa, ei sinne asti jaksa edes miettiä, ja miksi pitäisi? Se on kuitenkin onni että pystyn elämään jollain tavoin normaalia elämää, siitä se on tämä riemu revittävä. Eikä joku päivä vitutakaan niin pahasti!