tiistai 6. syyskuuta 2011

Valokuvaamisen vaikeudesta



Ostin meille yhteiseksi joululahjaksi viime vuonna digijärkkärin, kun vanha Canonin pokkari alkoi oireilla siihen malliin että uuden kameran hankinta tuli aiheelliseksi. Nyt meillä on hyvä kamera, ihan perus-sellainen (Canon Eos 1000D) mutta meidän käyttöön varmasti ihan passeli vehje. En ole edelleenkään jaksanut/saanut aikaiseksi perehtyä kaikkiin (ts. yhteenkään) hienouksiin mitä järjestelmäkamera sisällään pitää, eli olen tyytyväisenä kuvaillut täysautomaattiasetuksilla, ja yleensä jälkikin on ollut jonkinlaista.

Pidän valokuvauksesta, ja nyt lähtisin riemusta kiljuen jollekin "Näin kuvaat upeita kuvia uudella digijärkkärilläsi"-kurssille jos sellaisen jostakin opistosta bongaisin. Ei nimittäin ole helpoimpia kuvattavia nämä vilkkaat kissat ja lapset, jotka yleensä kamerani eteen joutuvat! Kissojen silmät ovat yksi hankaluus, kissat näyttävät heti demonin kaappaamilta jos erehdyt käyttämään salamaa, eikä sisätiloissa useinkaan valo riitä kuvaamaan ilman sitä. Ja yritäpä pitää se eläin paikoillaan sen puoli minuuttia, kun zoomailet ja haet sopivaa kuvakulmaa! Juu ei... Tai sitten kaikki tietävät nämä hetket, että kun kameraa ei ole käsillä niin kyllä sitten poseerataan ja keimaillaan niin rotukissana naaman edessä, loikkaat hakemaan kameraa ja kissa häipyy samantien muille maille. Argh!

Olen miettinyt myös studiokuvien ottamista näistä kissoista jossain välissä, onhan ne ammattikuvaajan otokset kuitenkin ihan eri maata omien räppäilyjeni rinnalla. :)

Nämä kuvat on otettu sillä pian täysin hengettömällä pokkarilla ja pakon sanelemana ilman salamaa, ne silmät.. Tarkoitus oli kuitenkin ikuistaa hetki kun kissa vihdoin ja viimein suostuu köllimään tuossa pesässä. Pesä oli ihan pirun kallis ja meni varmaan kuukausi niin ettei yksikään kissa edes katsonut sitä päin, saati sitten siinä nukkunut. Nyt oli sitten pakko kuvata, kun siihen kerrankin oli joku erehtynyt unillensa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti